Pidot

Eikä meitä muita siellä tunnettu,
meidät nähtiin vain yhden takaa,
joka heilui niin pirusti kuin humala on miestä
aina ajanut ennen kuin makaa.

Sitä lattiaa siivottu on koko viikko,
ja heiniäkin kannettu mettään.
Nyt yksi siellä potkii ja heinäkenkä heiluu
niin sujuvasti, ettei osu kettään.

Siellä pöytiä pinottu toisensa selkään
ja vedetty on nyöreillä piukkaan,
mutta heiluva vieressä iloa kun pitää,
löytää kinttu jo liiankin liukkaan.

Sitä riemua riittää kun lattiaa käypi
ja naurua hamehelmain alla.
Eikä nouse se potkija heinäkenkä-herra,
vaan yhä kierii lattialla.

Sitten vuoro on siikasen naapurin aitan,
ja vuoronsa komiasti käyttää.
Sitä joka poika tahtoisi kylilläkin viedä,
vaan aina niiaa ja selkänsä näyttää.

Joka parru on seinässä viulusta kuullut,
joka hirsi on hanurien veikko.
Ne on seisoneet lystien pitojen päällä
aina aamuun, kun mies ompi heikko.

Sinä liiku ja jalkoja liikuttele,
sinä korttasi kanna ja laula.
Se on laulu kuin pajunoksa pellolla,
jolla kuultava, kultainen kaula.

Sitten lähtee se Hermanni hölkälle,
jonka housut on paikattu jälleen.
Sillä jalka kun nousee ja koko kylä soi,
kuka muu voisi tanhuta tälleen?

Jo on pitoa yllin ja kyllinkin,
jo on pitoa pirtistä kuultu.
Eikä laannu se laulu ei soittokaan,
vaikka joskus on väärin niin luultu.

Sieltä iskevät tulta ja tarinaa
tähän yöhön kuin raitilla herrat.
Sitä etsiä saa tänä päivänä täältä,
kuinka elettiin tuhannet kerrat.